Taivaanvartijat

Hannu Väisänen: Taivaanvartijat, Otava 2013

Tunnustan kuuluvani Hannu Väisäsen kirjallisen tyylin vannoutuneisiin faneihin. Odotukseni olivatkin korkealla kun sain käsiini neljännen osan Anteron esteettisiä seikkailuja. En pettynyt. Pikemminkin tulin taas hurmatuksi suorilta jaloilta...

Taivaanvartijoissa Antero kamppailee synnyinkaupunkinsa Oulun ja Helsingin Kontulan seurakuntien moraalinvartijoiden kanssa joutuessaan puolustamaan omaa taiteellista ilmaisuaan. Tragikomiikkaa lähentelevien alttarimaalausprosessien myötä Antero ymmärtää oman sävellajinsa: hänen syntymälahjansa on nähdä kauneutta, pyhyyttä ja merkitystä arkisissa tapahtumissa ja yksityiskohdissa.

Väisäsen teksti on täsmällistä mutta runsasta. Se vilisee hurmaavia sanoja ja sanontoja. Kieli on yhtä yksityiskohtia syleilevää kuin Antero itsekin. Vai mitä sanotte tästä: “(...) ihaillessani oikuttelevassa tuulessa lepattavien välikausitakkien poimuja (...)” 

Huomasin lukiessani tekeväni listaa sanoista, joita haluan omaksua aktiiviseen kielenkäyttööni: ‘eloisa’, ‘piinallinen’, ‘hullunkurinen’, ‘tykönään’, ‘kylkimyyry’, ‘etappi’,’hyötäminen’, ‘putto ja teriö’... Vain muutamia mainitakseni. Väisäsen käyttämissä sanoissa on samaa glamouria ja laadukkuuden tuntua kuin isoäidiltä perityssä mittatilausiltapuvussa. Värien kuvailijana kirjallisin keinoin Hannu Väisänen on mestari. Minulle ulkomailla asuvana suomalaisena Hannu Väisäsen kieli on kuin rekkalastillinen ruisleipää, salmiakkia ja puolukoita kotiovelle toimitettuna. Ylenpalttinen annos ihanaa suomenkieltä, jota haluaa nautiskella.

Omaelämäkerrallisen romaanisarjan kaikissa teoksissa (Vanikan palat 2004, Toiset kengät 2007, Kuperat ja koverat 2010, Taivaanvartijat 2013) olen pitänyt niiden positiivisesta yleisvireestä. Vaikeatkin kokemukset ja varsinaiset vääryydet kuvataan ilman katkeruuden häivää. Itseironinen huumori ja hyväksyntä värittävät näitä viisaita kirjoja.

Anteron tarina ei ole tilitys vaan kokonaistaideteos.

Liisa Aholainen

p.s. Ylen aamutelevision Aamun kirjassa haastateltiin Hannu Väisästä 14.2.

ohjelman voi katsoa Yle Areenassa: http://areena.yle.fi/tv/1832147

Maaliskuun kirjapiirikuulumiset

Kevättä lupailevana sunnuntai-iltapäivänä tapasimme Rotterdamin Merimieskirkolla kuuden naisen voimin keskustellaksemme kuluneen kuukauden aikana lukemistamme kirjoista.

Positiivisia lukukokemuksia olivat tarjonneet eritoten Åsa Larssonin Uhrilahja sekä Hannu Väisäsen uutuus: Taivaanvartijat. Näiden lukijat suosittelivat kirjoja lämpimästi.

Arno Kotron Veitsen terällä, joka kertoo vankilakierteestä kirurgiksi nousseen Christer Lybäckin elämästä, nosti keskustelun aiheeksi poikkeukselliset elämänpolut sekä äärimmäiset ja lahjakkaat persoonallisuudet. Suurta vimmaa, intohimoa ja elämännälkää voi käyttää rakentavasti tai tuhoavasti, riippuen siitä mihin voima suuntautuu. 

Asko Jaakonahon Onnemme tiellä -teosta suositeltiin myös. Hieno kirja kipeästä kansalaissodan jälkeisestä vaiheesta Suomen historiassa. Heinäveden kunnallisvaltuuston johtaja Onni Happonen, nuori sosiaalidemokraatti, murhattiin muilutuksen yhteydessä vuonna 1930. Paikkakunnalla syylliset tiedettiin, mutta tuomiolle joutuivat eri henkilöt ilmeisesti luvattua maksua vastaan. Keskustelimme siitä, millaisia sisällis- ja maailmansotien aikoina alkunsa saaneita tabuja ja salaisuuksia moni suomalainen suku kantaa vielä tänäkin päivänä.

Onni Happosen murhasta löytyy mielenkiintoinen ohjelma Ylen Elävästä Arkistosta.

“Punainen vaara, musta murha, valkoinen totuus” on jakso ohjelmasarjasta Ei vanhene koskaan.

Viime kerralla kirjakoriin lahjoituksena saadun Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni oli ehtinyt lukea kaksi piirin osallistujaa. Teos ei ehkä kirjallisesti ole erityisen vaikuttava, mutta tarjoaa kyllä hupia ja tunnistamisen hetkiä: tältä me suomalaiset näytämme. Käsittelimme hetken stereotypioita. Eri puolilta Suomea kotoisin olevat lukijat liittävät erilaisia mielikuvia suomalaisuuteen. Kaikki kirjassa esitetyt itäsuomalaisen kulttuurin ominaispiirteet eivät olleet lukijoille lainkaan tuttuja.

Kritiikkiä herättivät Eve Hietamiehen Tarhapäivä sekä Riikka Pulkkisen Vieras. Vieras oli lukijan kokemuksessa jäänyt hajanaiseksi monine teemoineen sekä tarinalinjoineen ja Tarhapäivä oli koettu lieväksi pettymykseksi. Näille lukijoille Pulkkisen ja Hietamiehen edelliset kirjat olivat luoneet odotuksia, jotka eivät täyttyneet. Kirjat jakoivat ryhmän mielipiteitä, sillä Vieraasta useat olivat pitäneet ja Tarhapäivällekin löytyi puolustajansa. Eräs piirin jäsenistä piti Tarhapäivästä paljon sarjan ensimmäistä (Yösyöttö) enemmän. Hollannissa omat lapsensa kasvattanutta lukijaa oli viehättänyt “eksoottinen” lapsiperheen arki Suomessa.

Kirjakoriimme on saapunut uutuuksia:

Martti Anhava: Ajoissa lopettamisen taito

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Anne Tyler: Jää hyvästi

Seuraava tapaaminen on 7.4.

Lukemisiin!