Heidi Köngäs: Dora, Dora

Tartuin Dora, Doraan suurin odotuksin, sillä Heidi Köngäs on vakuuttanut kirjapiirimme lukijat etenkin teoksellaan Jokin sinusta (2008). Tämä Köngäksen aiempi romaani on ollut kirjapiirimme suuri suosikki, josta kaikki ovat pitäneet – Dora, Dorasta en uskalla vielä sanoa samaa. Kirjan nimi Dora antaa jonkinlaisen romanttisen ennakko-oletuksen kirjan päähenkilöstä, mutta osoittautuu täysin vääräksi tulkinnaksi: nimeen Dora ei liity kirjassa pisaraakaan romantiikkaa. En kuitenkaan näe tämän ennakkokäsityksen murentumista huonona asiana vaan aivan päinvastoin. 

Heidi Köngäs on aiemmissa kirjoissaan (ainakin Jokin sinusta ja Hyväntekijä) käsitellyt ulkosuomalaisuuden teemaa. Dora, Dorassa aihe kääntyy päälaelleen, kun ulkomaalaisten ryhmä saapuu Suomeen. Kirjassa eletään vuotta 1943 ja tapahtumapaikkana on Suomen Lappi. Suomeen saapuvaan seurueeseen kuuluvat mm. Hitlerin varusteluministerinä toimiva Speer, hänen sihteerinsä Annemarie sekä saksalaisia sotilaita viihdyttämään pakotettu taikuri. Näiden hahmojen kautta, heidän ajatustensa vuoropuheeena, Köngäs kuljettaa kirjan tarinaa eteenpäin. Merkittävä rooli on myös ryhmän mukana kulkevalla suomalaisella tulkilla. Vaikka osa kirjan tapahtumista vaikuttaa hyvin ennalta arvattavalta, ei loppu kuitenkaan ole etukäteen nähtävissä, onneksi.  

Ihailen Köngäksen rohkeutta tarttua vaikeisiin aiheisiin, mutta erityisesti sitä, miten hän asettuu Speerin ja jopa Hitlerin pään sisään tulkiten heidän ajatuksiaan ja tunteitaan (tai tunteettomuuttaan). Koska kirja perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin, on se näin ollen sekoitus faktaa ja fiktiota. Missä määrin, sitä en osaa sanoa, mutta en koe sen olevan kirjassa olennaisinta. Köngäs on selvästi perehtynyt aiheeseen perusteellisesti, mutta historiallisia faktoja tärkeämpää ainakin itselleni oli kuvaus henkilöiden sisäisestä maailmasta ja heidän motiiveistaan. Siinä Köngäs onnistuu ja kerronta on niin uskottavaa, että se monesti jopa kuvottaa. 

Köngäksellä on kyky tuoda historian vaikeat tapahtumat tähän päivään, sillä kuten Jokin sinusta kuvasi uskottavasti suomenruotsalaisten tuntemuksia 1960-luvulla, vie Dora, Dora todentuntuisesti tapahtumat 1940-luvun Lappiin. Jokin sinusta oli Köngäksen omaelämäkerrallinen romaani, minkä vuoksi se ihastutti myös aitoudellaan. Sama henkilökohtaisuuden tuntu jää puuttumaan Dora, Dorasta, ymmärrettävästi. Vaikka kirja olikin jotain muuta kuin odotin, pidin erityisesti Köngäksen tavasta kirjoittaa tapahtumista yksityiskohtaisesti ja vahvoja mielikuvia luoden. Näin ulkosuomalaisena haikeutta herätti vaikkapa se, miten pakkaslumi narskuu saappaiden alla. Kaiken kaikkiaan rohkea kirja, joka ei ole jäänyt huomaamatta Finlandia-palkintolautakunnaltakaan.   

Jaana Syrjä

Tarhapäivä

Eve Hietamies: Tarhapäivä, Otava 2012

Uusimmassa kirjassaan Tarhapäivä Eve Hietamies jatkaa pari vuotta sitten ilmestyneestä Yösyötöstä tutun Antin elämää. Yösyötössä Antti jäi kaksin Paavo-vauvansa kanssa ja joutui isänä ottamaan täyden vastuun pienestä pojastaan heti alusta alkaen. Tarhapäivässä Paavo on kasvanut jo viisivuotiaaksi pojanvesseliksi ja kaksikon elämä on löytänyt uomansa radalla koti-päiväkoti-työpaikka. Elämä on tutun turvallista ja välillä tylsääkin – murmelipäiviä – kunnes erinäisten sattumien seurauksena kaksikon rauhaa sotkee Terttu, muutaman päivän Paavoa vanhempi naapurin napero. Terttu tuo mukanaan ihan uuden tyttöjen maailman, josta Antilla ei ole ollut aavistustakaan. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan tunnu olevan, joten Antin on sopeuduttava ja opeteltava tulemaan toimeen myös Tertun tavoilla.

Omat poikani ovat suunnilleen saman ikäisiä kuin Paavo, joten pystyin vanhempana hyvin samaistumaan Antille tuttuun poikien maailmaan: dinosauruksiin, babuganeihin ja spidermaneihin. Sattumalta heti Tarhapäivän luettuani sain muutamaksi päiväksi kylään kummityttöni ja vaikka olenkin nainen – ja joskus itsekin ollut pikkutyttö - tunnistin silti niitä hämmennyksen tunteita, joita Antti tyttöjen maailman kohdatessaan koki; miten vierailta brätzit, ruusupampulat ja se nimeltä mainitsematon kissa Antista oikein tuntuivatkaan. 

Omasta äitiysajastani olen asunut yli puolet Hollannissa, mutta päässyt kokemaan hetkellisesti välillä suomalaista tarhaelämääkin. Niinpä olikin hauska muistella niitä tarha-aikoja ja pohtia myös sitä, millaista rataa arkemme kulkisikaan, jos asuisimme nyt Suomessa. Varavaatelaatikoista ei ainakaan onneksi enää ole Antin tavoin tarvinnut stressata, mutta toisaalta kirjasta välittyy myös se ihana ja välittävä henkilökunta, joka suomalaisissa päiväkodeissa usein on vastassa. Samanlaista kasvatuskumppanuutta en täällä ole kohdannut, vaikka kokemukset lasteni opettajista täällä ovatkin pelkästään positiivisia.

Hietamies kirjoittaa vaikeistakin aiheista mukaansa tempaavasti ja hauskasti, ja Antin arjen sattumuksia on ilo lukea. Antti ei omien sanojensa mukaan hankkiudu tilanteisiin, hän vain joutuu niihin. Tapahtumien lomassa Hietamies kertoo välillä myös Yösyötön aikaisista asioista, eikä kirjojen lukeminen järjestyksessä ole varmastikaan välttämätöntä. Uskoakseni parhaiten Pasasten perhe-elämään kuitenkin pääsee sisään, kun seuraa Paavon kasvukäyrää syntymästä saakka ja hyppää Yösyötön jälkeen mukaan Tarhapäivän tapahtumiin. Oman herkullisen lisämausteensa kirjaan tuovat myös Yösyötöstä tutut monet muut mielenkiintoiset henkilöt.

Jaana Syrjä

PS Eve Hietamies kertoo Meidän Perhe –lehdessä (04/2012) arjestaan 6-vuotiaan poikansa Christopherin kanssa. Hietamies leikkii mielellään legoilla, mutta paljastaa myös, että poika oli saanut uuden lelun lähes jokaista lukua varten, jotta äiti oli saanut kirjoittaa rauhassa. Miten ihanan inhimillinen tunnustus!

PPS Tarhapäivästä puhuttiin myös Ylen Aamun kirjassa (7.6.2012), käykää katsomassa ja kuuntelemassa kirjan taustoista osoitteessa http://areena.yle.fi/tv/1577897

Kirkonkirjat aloitti kirjapiirin parhaat -listan

Blogiimme on lisätty uusi sivu: Kirjapiiri suosittelee.
Päätimme kevään viimeisellä kokoontumiskerralla alkaa listata niitä teoksia, joista kaikki kirjapiiriläiset ovat pitäneet. Jäsenillämme on hyvin erilaisia mieltymyksiä kirjallisuuden suhteen, joten on aika harvinaista että jokin kirja saa pelkästään positiivisia arvioita. Tuolta sivulta siis yksimieliset kirjasuosikit, jotka kannattaa lukea.

Kirjapiirin kokoontumiset jatkuvat Rotterdamissa taas syksyllä, mutta blogia päivitetään myös kesän aikana. Kesälomillahan niitä kirjoja eniten luetaan. Lukuiloa kaikille!

Vieras minussa

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen - Hermojeni tarina, Otava 2011 

Siri Hustvedt (s. 1955) on norjalaistaustainen Yhdysvalloissa asuva kirjailija, kirjallisuustieteen tohtori ja taidekriitikko, jolta on suomennettu romaanit Kaikki mitä rakastin, Amerikkalainen Elegia, Lumous ja Kesä ilman miehiä. Näistä teoksista poiketen Vapiseva nainen on henkilökohtainen tutkimusmatka kirjailijan omaan poikkeukselliseen elämäntapahtumaan ja hänen mieleensä.

Hustvedt sai vuonna 2006 vapinakohtauksen pitäessään puhetta isänsä muistoksi järjestetyssä tilaisuudessa. Kirjassa Vapiseva nainen hän pyrkii selvittämään, mistä se oikein johtui ja edelleen, miten hänen ongelmallista kokemustaan, toistuvaa kontrolloimattomaa vapinaansa, voisi hoitaa. Kirja saa jännityskertomuksen piirteitä, kun Hustvedt tutkii oman, mutta hänelle kuitenkin vieraan kokemuksensa mahdollisia syitä. Jäljittäessään vapinansa taustoja hän paneutuu laajasti uusimpaan aihepiiriin liittyvään keskeiseen tietoon neurotieteiden, psykiatrian ja psykologian saroilta.

Hustvedt kuvaa, kuinka epänormaali ja normaali ovat jatkumo, jossa selkeää rajakohtaa on mahdotonta erottaa, vaan kukin aika on määrittänyt ne omalla tavallaan. Hän jäljittää hysteria-käsitettä läpi historian aina antiikista noitavainojen kautta tähän päivään. Suomessa samasta aiheesta on kirjoittanut Anna Kortelainen teoksessa Levoton nainen: Hysterian kulttuurihistoriaa (Tammi, 2005). Hustvedt pohtii tiedemiehiä ja filosofeja siteeraten, onko hysteria elimellinen aivosairaus vai puhtaasti psyykkinen ilmiö, ja onko tällaista jakoa mielekästä tai edes mahdollista tehdä. Psykiatria ja neurotiede ovat yrittäneet saada ilmiöstä otetta, mutta kuten Hustvedt nykyisiä tautiluokituksien sekavuutta kuvaa, varsin ristiriitaisin tuloksin. Hän kirjoittaa, kuinka diagnoosoin tehtävä on pelkistää ”sairaus” henkilöstä ja pohtii, missä vaiheessa sairaudesta tulee henkilö. Hustvedt käsittelee kirjassaan ikiaikaisia kysymystä - mikä on aivojen ja mielen suhde - kiinnostavalla ja raikkaalla tavalla.

Kuten aikaisemmissakin romaaneissaan Hustvedt tarkastelee kysymystä, mitä on minuus, kuka minä olen. Hänen tekstinsä on tälläkin kertaa kuulasta ja jättää lukijalle selkeän olon, vaikka käsiteltävä aihe on kaukana yksiselitteisestä. Vapiseva nainen muistuttaa kansantajuista tietokirjaa, jossa kirjailija käyttää omaa kokemustaan tapausesimerkkinä. Hustvedt paneutuu aiheeseen monitieteisestä perspektiivistä käyttäen otteita myös kaunokirjallisuudesta. Kirjassa esitellään traumatisoitumisesta seuraavaa mielen lohkoutumista: minän puolia, joita ihminen ei tunnista omikseen. Lukijalle kuvataan psyyken ja sooman yhteenkietoutumista, mahdottomuutta ja mielettömyyttä erottaa niitä toisistaan. Keskeiseksi tekijäksi nousee sanoittamisen ja tarinallisuuden merkitys ihmismielen eheyden luojana ja ylläpitäjänä. Uusien merkitysten löytämisen tärkeys.

Vapiseva nainen sisältää jonkin verran toistoa. Se ei kuitenkaan ole häiritsevää, vaan nivoo yhteen lukuisten eri näkökulmien käsittelystä seuraavaa tekstin pirstaleisuutta. Hustvedtin omakohtainen kokemus auttaa ylläpitämään kiinnostusta vaikeasti tavoitettavaan  aiheeseen ja paikoin tieteellistyyppiseen, hyvää keskittymistä edellyttävään tekstiin. Vaivannäkö kuitenkin palkitsee lukijansa.

Marika Niskanen

Syvä pää

Eeva Rohas: Syvä pää, Otava 2012

Syvä pää on vuonna 1982 syntyneen filosofian maisterin ja luovan kirjoittamisen ohjaajan Eeva Rohaksen ensimmäinen romaani. Hän debytoi kaksi vuotta sitten novellikokoelmalla Keltaiset tyypit, joka sai hyvän vastaanoton.

Kirjassa tarinaa kuljetetaan usean päähenkilön kautta, joiden elämät risteävät kirjan edetessä. Ensimmäisenä teoksessa esitellään nuori uimarilupaus Fanny, joka on menettänyt äitinsä ja asuu yhdessä eläinlääkäri-isänsä Janin kanssa. Fanny pyörittelee mielessään erilaisia kuvitelmia, miten hänen Kristiina-äitinsä on menehtynyt tytön ollessa vasta pikkulapsi. Kristiinan kuolemaan liittyneet tapahtumat pyrkivät myös Janin uniin. Ihastuminen auktoriteettihahmoon, vanhemman ystävän ihailu ja näiden ihmisten edessä tapahtunut kömmähdys saa Fannyn elämän lukkiutumaan, eikä isä ymmärrä lainkaan mihin muutokset tytössä liittyvät.

Toinen kirjan keskeinen henkilö on 30-vuotias, vanhempiensa luona asuva Susanne, jonka opinnot ovat jämähtäneet. Päivisin hän toimii siivoojana ja roikkuu iltaisin internetissä haaveillen reborn-nukesta, josta tulee hänen keskeinen elämänsisältönsä. Ilmiö herättää läheisissä hämmennystä ja johtaa valheiden verkkoon.

Kirjassa uidaan elämän tummissa vesissä, syvässä päässä. Kirjassa käsitellään henkilöiden elämäntilanteiden ja -vaiheiden kautta isoja ja laajoja teemoja, mutta mielestäni erityisesti lapsuuden ja aikuisuuden rajamaastoa siihen liittyvine kehonkuvan muutoksineen ja identiteetin rakentamisineen sekä vanhemman suhdetta lapseensa. Näihin sisältyvät haaveet, ulkopuolelta tulevat odotukset, epävarmuus ja häpeä luovat kirjaan jännitettä. Tarina herätti vahvaa myötätuntoa päähenkilöitä ja heidän kamppailuaan kohtaan.

Teoksen luoma tunnelma oli jollakin tapaa salaperäinen ja unenomainen. Tähän saattoi vaikuttaa kirjan henkilöiden kantamat salaisuudet ja ulkopuolisuuden tunne lähimpiensä keskellä. Heidän toiveidensa, fantasioidensa ja paikoin rakoilevan mielenterveytensä lomittuminen tarjoaa lukijalle paitsi mielenkiintoisia henkilöhahmoja todentuntuisine ihmissuhdepulmineen, niin myös loppua kohden tihentyvän jännityskertomuksen. En ole lukenut Eeva Rohaksen novellikokoelmaa, mutta tämän kirjan luettuani aion siihen ehdottomasti tarttua.

Marika Niskanen

Turman lintu

Katarina Wennstam: Turman lintu, Otava 2012

Maria ja Tobias Allende löytävät unelmien talon mukavalta alueelta Tukholman läheltä. Seinää purettaessa lattialistan alta löytyy kuivunutta verta ja pian talon menneisyyteen liittyvä kammottava perhetragedia alkaa paljastua. Mikään ei olekaan sitä, miltä ensisilmäyksellä näyttää. Suvaitsevaisen kansankodin julkisivun takana piilee häpeällisiä asioita, jotka on lakaistu maton alle.

Dekkari kokoaa yhteen melkoisen määrän yhteiskunnallisia teemoja, jotka ovat pinnalla juuri nyt. Taattua skandinaavista dekkarijännitystä, joka samalla haastaa lukijan pohtimaan lain ja moraalisen oikeuskäsityksen ristiriitoja. Ja kaikki tämä sijoitettuna Ruotsin idylliseen keskikesään, jolloin kaiken pitäisi olla kauneimmillaan.

Kirjan painopiste on väkivallassa, joka tulee niin läheltä, ettei sitä voida tai haluta nähdä. Uhka, jonka kanssa uhri jää yksin tekee tarinasta painostavan. Käsiteltävät rikokset ovat sellaisia, joihin viranomaisten on vaikeaa puuttua koska uhri ja epäilty ovat läheisiä toisilleen.

Turman lintu on Katarina Wennstamin trillerisarjan toinen osa. En ollut lukenut sarjan ensimmäistä mutta se haitannut, vaan kirja toimi mainiosti yksittäisenä teoksena. Wennstam on työskennellyt rikosreportterina sekä journalistina ja kertonut kirjojensa perustuvan tositapahtumiin, joihin hän työssään on joutunut törmäämään. Totuus on hänen mukaansa fiktiotakin kauheampaa. Tämä ajatus ei lainkaan auta karistamaan karmivaa tunnetta, jonka kirjan lukeminen aiheuttaa.

Jos olet niitä, jotka lukevat kesälomalla laatudekkareita, lue tänä kesänä tämä!

Liisa Aholainen

Vadelmavenepakolainen

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen, Otava 2007

Ensin hymyilytti, sitten tirskutti ja nauratti ääneen.
Välillä ei voinut kuin hirnua.

Kirjan päähenkilön, Mikko Virtasen "kansalaisuustransuus", pyrkimys saavuttaa ruotsalaisuus hinnalla millä hyvänsä, on niin överiä luettavaa, että olettaisin kirjoitusprosessin olleen kirjailijallekin hulvatonta ajanvietettä.

Ruotsin yhteiskuntapolitiikkaa tuntematta, kävi Nousiaisen kuvaama "sosiaalidemokraattinen ihanne Ruotsi" kyllä hyvin selväksi, jopa tylsistymiseen asti. Samalla teema loi tarinalle kuitenkin sen vaatiman selkärangan.

Mikko Virtasen vaiherikas matka ruotsalaisuuteen ja takaisin "kotiin", suomalaiseksi juurikin Suomi-Ruotsi jääkiekko-ottelun siivittämän tunnelatauksen kautta, kiteytti kliseitä ja tyypittelyä kukkurallaan olevan kirjan hauskaksi lukupaketiksi.

Vadelmaveneen makea maku suussani tartun mielelläni seuraavaankin Nousiaiseen.

Sanna-Maria Tiusanen

Kieli-ilottelua lyyrisille lapsille ja aikuisille

Laura Ruohonen ja Erika Kallasmaa: 

Allakka Pullakka / Yökyöpelit, Otava 2011

Yhteisnide sisältää aiemmin julkaistut kirjat Allakka Pullakka (2004) ja Yökyöpelit (2008)

Saimme tämän teoksen kirjapiiriin Otavalta viime syksynä. Onneksi Joulupukki toi meille Suomesta oman kappaleen, sillä tästä on tullut pian neljä täyttävän poikani suosikki. Loruja luetaan päivittäin ja muutamia niistä lapsi rallattelee itsekseen leikkiensä lomassa. On hauskaa kuunnella kun hän latelee antaumuksella eläytyen:“Illalla kullalla hilloo on pullalla / Illalla kullalla hilloo on pullalla / Illalla kullalla hilloo on! / Oi hillo!”. Suomen kaksoiskonsonantit tulevat opituksi ihan itsestään...

Laura Ruohosen runot ovat iloisia, jännittäviä, vitsikkäitä ja hurjiakin pikku kertomuksia. Niissä on paljon lasta kiehtovia yksityiskohtia. Aikuinen löytää riveiltä ja niiden väleistä elämän totuuksia ja huumoria. Kieli on ihastuttavan rikasta. Loruja ääneen lukiessa saa olla tarkkana, sillä kieli menee solmuun, jollei mieli ole mukana. Tarinallisia kohtia poikani kuuntelee tarkkaavaisesti ja rytmikkäisiin rallatuksiin hän osallistuu itse. Kirjan huippuhetkiä on kun yhdessä kajautamme “oooo makaroni!” (runossa Allakka pullakka) ja “räpylät läppää däpädipadäppää diiiiiiiiii!” (Ruokki räyskä ja riskilä). Erika Kallasmaan taidokas kuvitus on hauska ja tukee tekstiä. Lapsesta on mukavaa etsiä sivuilta nakertajaa ja muita tutuiksi tulleita hahmoja.

Allakka Pullakka/Yökyöpelit on tullut sitä rakkaammaksi, mitä enemmän sitä on luettu. Lorujen tutut rytmit ja hassut tarinat kestävät toistoa, tai ennemmin paranevat päivittäisessä käytössä. Ulkomuistiin tarttuneita säkeitä voi lisäksi käyttää apuna kun lapsen pitäisi jaksaa nousta itse portaat tai kävellä kaupasta kotiin. Yhdessä runoja lausuen jalka nousee huomaamatta. Mielenkiintoisena lisänä tulevat ohikulkijoiden ilmeet, sillä suomalainen aksentti on Hollannissa melko eksoottinen ja näissä riimeissä sen eksoottisuus pääsee iloisesti oikeuksiinsa.

Liisa Aholainen

Rotterdamin Merimieskirkon kirjapiiri nyt myös verkossa

Tervetuloa Rotterdamin kirjapiirin uuteen blogiin!

KirkonKirjoissa piirin osallistujat julkaisevat arvioita ja kommentteja luetuista kirjoista. Täältä löydät myös tiedot kokoontumisajoista ja mahdollisista muista tapahtumista.